Nyt sitä vastoin. Äsken kävi muuan naapuri, joka kylvi sarallaan, katsomassa. He puhuivat aivan kuin entisaikaan, silloin, jolloin hän ei vielä kevättään tarvinnut oriille ja juopottelulle.
Tämä kaikki oli elämää. Hän vihelsi. Muisteli mitä lauluja osaisi. Ja niitä tuli mieleen rivittäin.
Tämä sarka alkoi lähetä loppua. Sitte toiselle. Miten hän nyt voi hyvin! — Kello talon katolla soi. Joko nyt on päivällisaika? Todellakin. Sepä hauskaa.
— Laske siihen valjaat, Miina, ja mennään syömään. — Hoi Joose!
Syömään.
— Jaa-hah!
Malakias astui Miinan hevosen luo. Se oli ruskea tamma. Varsa oli jo parin kierroksen ajan alituiseen kurottanut turpaansa emon nänneihin, mutta kiire ajo oli estänyt onnistumasta. Kun tamma nyt pysähtyi, oli varsalla niin kiire, ettei Miina tahtonut ehtiä valjaita pudottaa. Hän hätisti varsaa pois. Tamma katsoi pitkään ja kutsuvasti. Varsa jo kikatti ilmi tyytymättömyyden. Emo sanoi: hö-hö. Silloin jo aisakin oli poissa tieltä. Varsa otti osansa. Malakias taputteli tammaa ja puhui mielistellen. Tamma katsoi viisailla silmillään hyväksyen.
— Mene vain, sanoi isäntä Miinalle. Minä tulen tamman kanssa, kun varsa saa enimpään hätäänsä.
— Kiki, kiki nyt. Tyttö taputti varsaa hellästi ja meni.
Kaikilta saroilta liikkui kylvöväki kylää kohti. Kuului iloista hälinää, huutoja ja leikinlaskua.
Isoisä ja Iiska tulivat vastaan kujassa. Iiska työnsi edellään vanhaa, piikitöntä haravaa ja lauloi. Isoisä asteli viivytellen pojan jälessä, imi piippuaan ja myhäili. Heti kun isä tuli tamman ja varsan kanssa, heitti Iiska haravakulunsa, koko huomio kiintyi varsaan. Poika yritti sekaantua jalkoihin, mutta isä tempasi syliinsä. Iiska sai hyväillä varsan kaunista päätä, taputella poskea ja turpaa ja yrittää sormellaan koskettaa sen silmääkin. Tamma pysähtyi katsomaan, sai hyväilyn isännältä ja oli rauhallinen. Isoisä kysyi kylvöksestä ja ilmaisi hyvänmielensä, kun kuuli miten pitkälle on ehditty.