Kun tultiin pihaan, tuli Eliisa aitasta leipiä käsivarrellaan ja heiluttaen kädessään suurta avainta. Tukka oli huivittomassa päässä löyhtynyt väkkärältään ja muuan valtainen suortuva hulmahti somasti. Jalka astui joustavasti ja vartalo notkahti. Hän pysähtyi, katsoi kujaan, kun sieltä tuli väki. Kasvot olivat hiessä.

Malakias näki jo kauas miten hän hymyili ja katsoi. Kun Eliisa nousi tuvan portaita, näki Malakias vain sen, miten hän nousi. Isä puristi yhä varsan kera lepertelevää poikaa rintaansa vasten ja ajatteli: saapa nähdä tuleeko Eliisa takaisin pihalle, kun saa leivät tupaan? Ellei, vie hän Iiskan sylissään äidilleen ja sanoo terveisiä pellolta…

Mutta samalla jo Eliisa ilmestyikin takaisin rappusille…

XII.

Vainiot hulmahtelivat hienossa kesätuulessa. Joka soppi oli täynnä auringonpaistetta. Aurinko ei vielä paahtanut, se huokui vain elämää. Alkukesä oli niin terve, että se kuullosti oikein hihkuvan olemassaolon ja luomisen riemussa.

Malakias Kirsi oli tehnyt työtä. Hän tunsi olevansa nyt juoksevan elämän tasalla, saavuttaneensa useitten vuosien menetykset.

Hän rasvasi itse kirkkorattaita. Niitä, joilla ajettiin emännän kanssa vuosia takaperin. Kilpa-ajorattaat saivat ruostua vajassa nyt. Malakiaksella ei ollut mitään erityistä halua niihin. Muistaessaan ettei kirkkorattaita käytetty koko viime kesänä, eikä emäntä ollut kilparattaillakaan missään, kävi sielun läpi kiusaava vihlaus. Mutta se asettui kohta. Nyt oli muutenkin korjattu niin paljo laimiinlyötyä ja luhistunutta. Malakias tempasi pyörästä. Se huilasi iloisesti. Äsken oli Malakias itse puhdistanut rattaat savesta ja ravasta. Sylinahka oli vielä pyyhittävä.

Tallista kuului Pojun terävä kauranpureminen, Oriillekin oli viime vuosina riittänyt vain harvoin kauraa. Ihminen tunsi korvallaan, miten oriin kaura-intohimo kuohahteli, miten se himoiten ja ahnehtien puri ja tuntui nauttivan oman hampaansa erinomaisesta käyttökelpoisuudesta.

Malakias kävi panemassa takin päälleen. Eliisa puki. Iiska tallusteli valmiina. Isä-Siimon hyräili virttä. Palvelustyttö siisti tupaa, eteistä ja portaita ja lauloi. Malakias näkee ja tuntee tämän kaiken. Hän on tämän elämän keskus. Jos hän juo, asuu epäjärjestys tässä. Piika ei lakaise sunnuntaiaamuksi noin. Hänen huulensa ovat pitkällään, hän ajattelee: mitähän tällaisen talon on väliä. Ja Eliisa on vihainen, ei puhu mitään. Hän ei edes käske piikaa. Eikä isä hyräile. Vain Joosen ääni kuuluu, mutta hän kiroilee. Samalla joku kolisee, joku vinkuu, Iiska itkee, tuulikin on kylmää — —

Nyt on kevätkesäinen sunnuntai-aamu. Eliisan silmässä on loistoa, pää on pystössä, hän taas tuntee olevansa olemassa! Malakias on ylpeä Eliisasta. Sielu on täynnä onnea, samassa sen yli kuitenkin tuntuu kulkevan kuin havauttavana tummana pilvenä entisyyden muisto. Vaan hän työntää sen syrjään. Panee Pojun puihin.