Malakias Kirsi oli istunut totisena ja jäykkänä kaiken aikaa ja kuullellut. Hän oli tullut kirkkoon sielu janoisena. Elämän nousun uudessa keväimessä olivat arkiset aherrukset antaneet niin runsasta ravintoa, että kun hän astui kirkkoon ja virrensävel soi seurakunnan laulaessa urkujen mukanasoitolla, tuntui sielussa yhtäkkiä joku sulku avautuvan ja aukeamasta virtasi sisään ihmeellisesti voimakasta elämää. Se tuli ikäänkuin kukkurana sille anteeksisaamisen aavistukselle, joka tänä aamuna ja varsinkin tällä matkalla oli täyttänyt mielen.
Hän koetti tarttua kiinni rovastin lukemaan tekstiin kuin vanha, kokenut kristitty, jolle sana kuuluu lapsuuden perintöoikeudella. Hän tajusi tässä keväisessä uudestasyntymismielessään olevansa velvollinen seuraamaan saarnaa sana sanalta ja ajatteli rovastista kauniisti, pohjaltaan hyväntahtoisena ja herttaisena pappina ja nuhteli taas itseään silloisesta loukkauksestaan. Mieli oli hyvä ja kristillisellä sovinnon ja rakkaudenhengellä täytetty. Malakias lähti seuraamaan rovastin puhetta sana sanalta, ajatus ajatukselta.
Hänellä oli vaistomainen tunto siitä, että hänen elämänsä parannukselle tulisi tästä saarnasta uusi nousuporras. Tekstin aavisti hän johtavan ankaraan syntien ja lankeemusten ruoskimiseen ja Herran kurituksen syiden selvittämiseen. Mieli nöyrtyi, ajatus vaelsi muistellen syntisessä elämässä, se nuuski ja löysi rikosta ja epäpuhdasta aina kirkonovelle saakka. Mutta mieli ei nyt masennu. Sillä Jumalan ylläpitävä armo ennättää, antaa voimaa, nostaa… Hän taistelee noustakseen. Usko vie voittoon Jumalan armon avulla. Hän, Malakias, syntinen, langennut raukka, turvaa Jumalan armoon…
— Muuta turvaa minunlaisellani syntisellä ei ole, tunnustaa hän puoliääneen, nöyränä, pää laskettuna kätten päälle virsikirjalaudalle.
Rovasti oli jo hetkisen puhunut. Malakias huomaa, että onkin ajatellut muuta eikä seurannut rovastin saarnaa. Nyt hän terottaa huomiokykyään. Mutta jokin sekaannus vaivaa häntä, ei voi seurata ajatusjuoksua. Rovasti panee sanoja peräkkäin, mutta Malakias ei ymmärrä niiden tarkoitusta. Hän lankee epäilemään, että puhe on sekavaa. Mielenkiinto herpautuu. Ajatus hajautuu ja kulkee omia teitään. Ensin se yrittelee hiiviskellä kirkossa, mutta pujahtaa pian ulos, maailmalle, jokapäiväisiin askareisiin ja kaikellaiseen muuhun. Malakias alkaa levätä, muistella huvikseen viikon töitä, kylvöpuuhia, hevosia, pikkuvarsaa, kellarinkattoa, jonka hän aikoo huomenna laittaa, maitokamarin ovensaranaa, joka meni rikki eilen illalla myöhään, kahta uutta lapiota, jotka maksoivat 26 markkaa kappale, kesantoa, jota hän ajatuksissaan kiertää, tarkastelee ojia ja potkii kokkareita pientareilta pellolle…
— Niin on nykyäänkin laita, rakkaat sanankuulijat, saarnaa rovasti. Äänen muuttumisen vuoksi teroittuu Malakiaksenkin huomio ja mielikuvitus tempautuu jumalanpalvelukseen. Pappi jatkaa:
— Papin julistamaa jumalansanaa ei uskota. Häntä pilkataan ja vainotaan. Kirkkoon tullaan sanaa kuulemaan vain silloin tällöin, kun asioita muutenkin sattuu kirkolle. Elias söi ja joi. Mitä hän söi ja joi? Rakas sanankuulija, sellaistako leipää kuin täällä leivotaan ja kaljaa jota täällä tehdään? Niinkö hän joi kuin juomari ja suursyömäri? Ei, rakas sanankuulija. Herra itse valmisti aterian, siksi oli se niin ravitseva, että Elias saattoi matkustaa sen voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä yhteen mittaan. Kukapa profeetalle jumalattomassa israelissakaan muut? Ja kukapa nytkään? Kun sananpalvelija menee kinkerille, ei jokainen seurakunnan jäsen halua hänen kanssaan enää leipää taittaa. Mene omin ruokinesi vain, pappi, ja tarkasta onko seurakunnan lukutaito hyvä vai huono. Leivo itse leipäsi. Herra lähettää tulonsa edellä sodan ja kalliin ajan, niinkuin on meillekin nyt lähettänyt. Niin hän lähetti merkit Eliaksenkin edellä ennenkuin Elias tuli pyhälle Horebin vuorelle. Tulee meillekin vielä maanjäristyksiä, myrskyjä ja muita, ellei jo ole tullut, tulee varmaan. Sanan palvelijan täytyy sanoa: "Minä olen kiivaillen kiivaillut"…
Vihdoin saarna loppui. Miehinen seurakunta oikasi virsikirjalaudoilla levänneitä päitään ja katsoivat unisina ja hajamielisinä ympärilleen, aivan kuin hieman noloina ja pelästyneinä kyselläkseen: Joko se loppui? Mitä hän sanoi?
Mutta kun rovasti alkoi nyt lukea rukouksia, pysähtyi pälyileminen, katseet seivästyivät lattiaan, hartaus painautui seurakuntaan, kaikki epätietoinen ja hämärä oli kuin pyyhitty. Saarnan olemassaolo oli unohdettu. Sielut tarttuivat kauniiseen rukoukseen kuin tuttuun, ystävälliseen käteen, joka ei vie harhaan. Kaikki oli taas ihan selkeätä. Jumalanpalvelus läheni loppuaan, pian saisi nousta ja mennä. Velvollisuudentunto täytti yleistunnelman.
Hieman kesken aikojaan vaati Kirsin Iiska jo äitiään viemään hänet ulos. Eivätkä äidin vastaväitteet auttaneet.