— Ja tohtori, huomautti Heikkilä matalalla äänellään ja katsoi kulmainsa alta Esaa.
— Niin, sanoi Esa, alentaen ääntään kuiskaavaksi. — Joka spriireseptistä ottaa kymmenen markkaa ja ilman tautia kysymättä antaa niin paljo kuin vain miehet pyytävät. Kuinka ei lääkäriä ja apteekkaria sakoteta ja linnaan tuomita, kun muita tuomitaan?
Hän pani leukansa kysyvästi pitkälleen ja tutki silmillään jokaista seuran jäsentä vuorotellen.
Napamäki mörähti:
— Eikä niistä edes sanomalehtiin kirjoiteta.
— Niin, kun ei edes se Peetarin häjy suutari, sosialisti, ihmetteli
Esa.
— Bolsevikki se nyt on, selitti Napamäki.
— Noo polse- eli menseviikki, sitä pirummin sopisi sellaisen. Vai eikö ne nekään vihaa herroja niinkuin meitä talonpoikia? kysyi Esa.
— Ee-ei tokikaan, selitti Sumu. — Molemmathan ne ovat meidän niskassa, jotta me elättäisimme heitä.
Alempi huulensa ulottui pitkälle ylähuulen ylitse, kun hän nauroi hartaasti, katkeruuden säteillessä silmistä ja lihavan ruumiin hyllyessä.