Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen. Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä, uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!
Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen purkaukseen.
Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät. Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen, että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika…
Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?
Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori…
Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi… vaikka ei hänellä muuten ole mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut siitä joskus suurta nautintoa ja remua… Mutta pastorille ei se enää sovi… Lissu tanssii intohimoisesti…
Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!
Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen nousevia kuplia.
Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä…
— Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto vaati Lissulle etusijaa.