— Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa…
Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja sytytti.
— Saamari, tuota… Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?
— Ei aivan vielä, mutta jouluksi.
— Ehtiihän sitä… nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli, hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan… Peru kun antoi reiru-sikarin.
Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.
Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja nyt… jumala nähköön, äiti itki —
— Niin, lopetti Iiska, — minä olen varma siitä, että olen rakastanut Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen… nyt se on vasta puhjennut ilmi.
Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja virkahti:
— Mutta… luuletko, että hän pitää sinusta?