Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan raskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi kuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän. Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen valtaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla nukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo matkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla, mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus korvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.
Tämä oli vappuaamu 1891.
Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi kuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli suunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka väkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan kattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi pilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut ikävöivä katse.
Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein samannäköinen nuori pää.
— Joko isä on noussut?
Mies kääntyi:
— Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja tämä täällä on niin joutavaa.
Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden värähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.
Ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nuorukainen siellä kuului myös pukeutuvan.
— Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen puolelta.