Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija. Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen, Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen sen.
Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma, minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.
Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia. Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen tuntemattomia aavistuksia.
Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina. Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha, nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista, milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja. Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä… kummallista, miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli… Ja jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen ovelle ilmestyy huoviparvi… Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies iskee, nainen sortuu… turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia. Huu!… Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat, elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan…
Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan, että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia isänmaallisen elämänuskon varaksi…
Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.