— Kyllä.
— Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi rouva.
— Kiitos. — Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi tutunomaisesti.
Hyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.
Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön, välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.
IV.
Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen, ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen. Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki, Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret kirjailijat menivät "nuorten leiriin".
— Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan! intoili poika.
— Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. — Mutta sepä jo merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.
Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.