— Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, — kielitaistelun pitäisi nyt antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja…
— Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.
— Samaa minä! huudahti Fiilus.
— Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.
— Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili Fiilus.
— Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari, jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.
Iiska selitti rauhallisesti:
— Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä, uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse hallitsevaksi.
— Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.
— Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. — Suomalainen politiikka näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä riemuitsevat.