Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään. Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

Pyydysmäki jatkoi:

— Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää, että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista. Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta? Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt "aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.

VI.

Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen, keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi. Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi. Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1 tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi. Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan. Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne valtionasioita ymmärrä, sellaiset…

Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.

— Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä äänellä, asettaessaan silmälasejaan, — että tämän maan tulevaisuus voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa, itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet jo siellä teilläpäin yllyttämään?

Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.

— Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena…