"Littu?" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:
"Littu, niin … mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin…" Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu tekemään ja Miina taas kahvia keittämään…
Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:
"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä…" Äänen väre oli surkean epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.
"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!" ärhenteli Miina, kun pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin, heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja tuskallinen ilme kasvoissa ohahti:
"Sitäkö se hulluus olikin!"
* * * * *
Ensin otti Miina Litun "kirkkoon". Kyseli, että onko teillä sellaisia touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.
"Puhui se isäntä siitä", sanoi vihdoin vaitoisesti, "mutta en suinkaan minä ole ajatellutkaan…"
"No olet sinä ajatellut! … kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä isä sentään! … ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?"