Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla…
Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista…
"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin … mutta…" pääsi häneltä kuin itsestään.
Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat valmiiksi naurettu.
* * * * *
Äijän "mutta" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset tapaukset.
* * * * *
Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo "lainahousu" taas muuanna sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn naureskellen ja puhellen: "Otas ryyppy, vävymies… Ota vaan meidän Littu, se onkin sulle saamarin sopiva". Hän katseli sukkelan juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.
1893.
Konkurssi.