"Hyvä-ä päivä-ä." Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan vääristellen ja muljautellen sivuilleen.
"Päivää, päivää!" sanon, "käykää istumaan Nierulainen."
Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:
"Seisoakin saa juuri … ole istumisesta lukua juuri."
"Noo, käykää istumaan."
Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein periaatteellisesti miettien.
Yht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni, ojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä käytettäväksi lapiotanikaan.
"Kättä lämmintä … köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö tahrautuvan?"
Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella vahingonilolla silmiini — ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja pitäen minun kädestäni:
"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa nyt selkänahallaan maksaa…"