Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli. Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten, toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista väriä vetäytynyt.
Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.
Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.
Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi. Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään — söi Iikan palkan niin tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää, vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.
Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle, kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet, ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin… Ja totta puhuen, tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!
Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä on täysi ihminen. Sai "riihimiehen" paikan samassa talossa, missä Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä markkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! —
Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi, ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa… "Eihän niin vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa, että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti."
Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan näköisinä sormillaan ja sanoivat: "Kas nyt, enkö minä sitä sanonut? Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? — että kerjuu siinä on edessä ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee."
Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat "juuri niin sanoneet". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille, mielestään kelvottomille "niin sanoivat", olisivat silloin ottaneet äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn päästä.
Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: "mitä sanoisit nyt, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut sinun otsatukkaasi ja sanonut: