"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa herraa!"
1893.
Katovuoden kevät, kesä, syys.
Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen kevättanssia.
Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty riemullisiin tervetuliaispuuhiin.
Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä, varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin. Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle näkyvä ilakoiminen — miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme — olisikohon sydän kuin Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule niin usein täytetyksi…
Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa — tuli muutamia peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla, eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan turkkeihin toukokuun lopulla — samoihin turkkeihin, jotka jo saman kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään, lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.
Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset, niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät… Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa. Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja valittaen:
"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?"
Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja, lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen, niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään … mitä lienevätkin ajatelleet!…