Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa kylkeen ja selkä aurinkoon.
Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti — koska aukeaisi ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. — Ja hiki kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.
1890.
Miska pantiin kansakouluun.
Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein asianmukaisessa järjestyksessä.
Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena, laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.
Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka hänen mielestään vaati "tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta" kerrassaan liian paljoa.
Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa perustellut.
Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt oli melkein sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän huonommasti … eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.
Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi: