"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua tarkoittavan."
"En minä opettajaa…"
"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin, pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi kestämään näitten miesten karhuamista.
"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.
"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin maailmassa ollaan."
"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan… Niin se on kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan." Hänkin nauroi.
"Vai niin… No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille poskille nousi hiukan punaa.
"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta… Kuinka sitä saataisiin korjatuksi, jos opettajakin … niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin sairaankin."
Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:
"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin puhunut ja valitellut."