Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet … ja velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut, nuoruuden into on lamautunut.
Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä huvittamaan, — eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni. Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.
Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä vastustaa.
Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta — sitä ei hän myöntänyt —, aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.
Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä puhumaan.
"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän vielä innostui.
Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista. Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.
"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?"
Laivurisen suu meni ivanauruun.
"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.
Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen."