— Niin, niin … koska aika tulee meistä kunkin kerran… Onko oinas valkoinen vai musta?
— Harmaa.
— Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla niin lihava?
— Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.
— Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa pasturskalle, että tällä on testamenttilammas … tulee ottamaan sen ja panee kettaan.
Sitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan päin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia maksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin ystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä katselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin kauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin sateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen parempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin, jotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä mittaa, hymyili pastori ja sanoi:
— Eikö?
Toiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko elinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa maksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin kaataa laariin.
— Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman, sanoi vaari.
Pastori näytti melkein liikutetulta.