— Pelkäätkö?
— Pihtiläistäkö?
— Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi tehnyt siivo sepälle koiruutta.
Siltavouti naureskeli:
— Arvasi vain … arvaa se vain. — — —
Jahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun tapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.
Heillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen hauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä. Otettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja paranteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies, vierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen pitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla. Niin että se vasta oli iloa.
Mutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten harjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen alkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan» (hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti tuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin kiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin, etsien niistä omaatuntoa:
— Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.
— En minä tiedä.