Mutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään ja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja markalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi pitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun olisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja houkutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen paukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään, vaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä takapuheita … kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!…
Lopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu perälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla lutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden markan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. — — —
Oli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun hevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten ja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.
Oli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta vaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun verrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen kokko.
— Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.
— Ohhoh!
Reilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan. Lautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi hevosensa toisaalle, Rintakylään päin.
— Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?
Lautamies repi hevosta.
— Ei tämä … ei tämä hevonen … ei tämä vietävä tottele.