Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin rakennettu kartano, missä hän asui.
Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun:
»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?»
»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta makasiinista 30 tynnyriä jyviä, — sen on täytynyt tapahtua saakurin sukkelasti.»
Grönberg myönsi sen.
»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille rukiita.»
»Tuliko selville, kuka varasti?»
»E—he—hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen
Lindblomi-parka nimismiehenä.»
»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne sai?»
»Kyllä!… Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.»