Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla äänellä:
»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että … ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää… Mutta rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.
Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.
Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja näytti sinne aikovan kadota.
Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.
Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää silmäkulmastakaan esiin.
Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.
Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta ei koskaan hävyttömästi.
Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat viljavainiot.
Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, — eivät olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin tajusivat mitä oli tulossa.