»Kymmenen niitä oli», tiesi joku.
»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä ikäänkuin aikeessa päälle käydä.
»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.
»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti seppään.
»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies… Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa.
Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa virkkoi hän vielä hyvin totisena:
»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.»
»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.»
»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. — Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui suitsiin.
»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta tuli sanotuksi, mitä on kuullut.»