Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja tässä jokainen kuullut… Oonhan toki!
»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.»
»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä.
Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!»
Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.
Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, »työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä.
Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän siitä paljoa välitetty.
Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi ja huusi noille istuskeleville miehille: