»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle…»
»Mitä vanhoista … minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua neuvonut kukaan…»
»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne.
»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas… Se oli väärin, että te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein nöyrän tapaisena vastasi Janne:
»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina mieleni pyytää sinulta anteeksi.»
»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.»
»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta linnaan.»
»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä *varkauden* nimellä.»
Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon miehenä.»
Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.