»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa jo siitä sovimme.»
Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.
»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan… Pidä huhmaris, kun olet kerran saanut.»
Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.
Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.
»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».
»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.
»Kanttorille vain tässä, joutavia.»
»No mitä sitä niin salaisia… Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset kuulevat.»
Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan kertaan — joka erä kuitenkin eri muodossa — hiljaa huomauttaa toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala korjasi äijän pois.