Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi:
»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen luonto, että meille voisi tulla riitoja ja…»
Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa.
Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla.
»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat kokonaan?… Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee milloinkaan… Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta näyttävän tulevaisuuden pelko… Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa.
»En ikänä mene rengiksi!… vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.»
* * * * *
Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi.
Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset ja syyn alaiset kauhulla.
Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään.