»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi:
»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas juopotelleenkin?»
»No … ei niin kovin… Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee ryypättyäkin.»
»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.»
»Joo … ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä jostain saakin, menevät syömiseen.»
»Ja juomiseen.»
»Noo … en minä paljoa omallani juo … väliin tulee ryypätyksi muiden omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.»
»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?»
»Koska?»
»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.»