»Sepä oli vahinko!»
»Niin kovin surkea vahinko, että…»
Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna.
Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut.
Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin.
»Mitä nyt?»
»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä.
»Mitä sinä naurat?»
»Tahtoisitko tietää?»
»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?»