Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko loistavassa pituudessaan.
Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan.
Ella rupesi valittamaan:
»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!»
»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään tuoleilla:
»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin huudat.»
Ella ruikutti jotain myöntymykseksi … »mutta kun sitä on niin hullu luonto…»
»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö ahkerasti kirkossa?»
Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi.
»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin käydä siellä opetusta kuulemassa … rakkari!»
Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio Ellaa armahtaa.