Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää.
Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai.
III.
Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.
»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.
Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut neulansilmän läpitse.
Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.
»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti
Mikko ottaa selvän.
»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!… Piruko minut saattoikin esittelemään juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!… Jos olisi ollut vaan oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!»
Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi mennyt.
Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja sekavia kostontuumia.