»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.»
»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu.
»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä kylmettyneenä, — sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.
Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.
Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta sitten.
Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski istumaan.
»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä
Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa.
Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:
»Onko teidän Miina kotona?»
»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.