Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia mieliväreillään.
Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit »palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!
Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa ruhtinaalliselta!
Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen jäähtyvän.
Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi sinisiä vesipilviä.
Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo niin, että äänet värähtelivät…
Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.
Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.
Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu täytti ilman.
On kesä.