»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.»
Mikko alkoi kadottaa malttinsa.
»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi… En minä sano!… Kun sen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!»
Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi maltillisemmin:
»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.»
Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin vaan heittää.
»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.»
»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta
Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan:
»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä tiettä!»
»Älä nyt… En minä viitsi kuulla.»