Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo:
»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.»
Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, mistä täällä oli kysymys.
»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?»
Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan.
Lattiata katsellen sanoi:
»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.»
»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.»
»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty».
Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa ja jatkoi:
»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo vähänkin saada pidetyksi omaansa.»