Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi:
»Mitä äiti itkee?»
Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois.
Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui.
Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää!
VI.
Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona niin … se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta j. n. e.
»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti naurahtaen.
»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.
»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.