»Kultako?»
Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.
»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. »Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs… Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.
Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.
»Kuka se oli?»
Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja vastasi välinpitämättömästi:
»Ei paljo kukaan.»
Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.
»Sepä kummallinen otus oli sitten.»
»Märkäsen Annikka se oli.»