Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista sanoi hän:
»Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi. Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi.
»No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.»
Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja Siikalahden Mikko alkaa, — sen hän kyllä tiesi.
»Mistä saada rahoja?»
Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään.
IX.
Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka salaisella kauhulla, — tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun häränpakaran tahi muuta.
Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin tuontuostakin parempia paloja kädessä.
Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla.