Vennu puri hampaita.
»Niin tietysti.»
Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti:
»*Te olette syyllinen*.»
Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme.
»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän.
»Minä.»
Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, joka häntä kiusasi.
»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat.
Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten.