»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja.
»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin.
Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen käsirautain väliin, sitten vasemman.
Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua.
Renki sai käskyn valjastaa hevosen.
Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg puhunut mitään, ei edes ärjynyt … että olisi edes jotenkin saanut tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa.
Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin.
Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli yllinkyllin.
X.
Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin jätteitä.