Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta rupesi parkumaan ja pyytämään armoa.
Ja armo annettiin.
Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa.
»Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä noudatettiin paikalla.
Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä:
»En minä ole rähissyt … herra vallesmanni!»
»Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää.
»Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!»
»Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, »taikka tahdotko saada lisää?»
Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle myönnettiin.