"Ei Ville ja Hemmu tiedäkään, että minä… Minä niiltä karkasin", muistutti poika asiallisesti.
"Vaikka, mutta ei!" vakuutti äiti.
"Kaljaahan ennenkin ovat tuollaiset ryypänneet", muistutteli isä.
"Kaljaa", matki poika, "mitäs siitä että ennen".
"Tukitko suus!" Äiti löi jalkaa lattiaan. Häntä rupesi jo pelottamaan, että isä ehkä myöntyisi pojan ruikutuksiin.
"Onpa Jaskallakin ollut monena jouluna, ja kun niillä toisillakin on, jotka ovat nuorempia kuin minä… Enkä minä Villelle ja Hemmulle sanoisi … yhyy… Ja kun isä lupasi, yhyy…" Poika antoi pakoittavan itkun nyt vapaasti tulvata.
"Isä lupasi", matki äiti ihmetellen, "oletko sinä luvannut tuolle?"
Isä ei katsonut tarpeelliseksi vastata mitään äidille. Toimessaan hän vain, ikäänkuin äidin puhetta huomaamatta, ryhtyi vakavasti keskeyttämään poikaa:
"Älä nyt siinä… Saat itsellesi tilkan. Mene sitten toisten joukkoon jos tahdot. Mutta jos juovuksiin ryyppäät itsesi tuommoinen kelvoton nallikka, niin…" Hän otti takalautaselta ison pullon ja rupesi kaatamaan pienempään.
"Ja meinaat siis antaa tuolle viinaa?" äiti harmistuneena kysyi.