"Kun lapsi saa, mitä se pyytää, niin se on vaiti", arveli isä.
"Voi tätä aikaa!" huokasi äiti. Sitten hän vielä sanoi: "Mene nyt sitten, ennenkuin ne toiset hyvät ehtivät tulla. Minä panen pullosi tuonne kaappiin, josta saat ottaa. Mutta tiedäkin se, ettet saa ryypätä itse muuta kuin pikkuisen huuliisi panna!"
"Nooh!" Ellu lenti kylään.
"Kumma, että tuolle annoit", sanoi äiti pojan mentyä.
"Tuumailen sitä, että jos niiden vapautta kovin rajoittaa, niin ne omavaltaisemmaksi tultuansa rupeevat juomaan sitä hurjemmin. Meinaan, että kun ne pienestä pitäen saavat siihen tottua hiljalleen, niin oppivat kestämään, etteivät koskaan sitä kovin himoksesta vedä", puolusteli isä totisena.
"Joskopahan niin olis!" huokasi äiti, "mutta minä tuumailen, ettei niille saisi antaa noin pienenä vielä, oppivat ne siitä ryyppäämään kuitenkin. Pitäisi estää kaikesta pahuudesta niin kauan kuin voi, ei ne sitten enää huoli, kun korva korvan tasalle nousee."
"Ei niistä nyt siltä juoppoja tule, minkä minä niille viinaa annan. Jos Jumala tahtoo heitä varjella juoppoudesta, niin kyllä hän varjelee", puolusteli isä tuntien täydellistä omantunnon rauhaa.
Ei ollut pitkää aikaa kulunut Ellun lähdöstä, kun jo Ville ja Hemmukin tulivat kotiin.
"Onko Ellu ollut kotona?" kysyivät.
"Oli se."