"Tukkikaa nyt joutuin suunne hyvät kelvottomat tahi minä…" Äiti osoitteli menevänsä loukkoon, missä luuta seisoi aina valmiina tarjoamaan suosiollista apuansa. Pojat rupesivat itkua hynkkäämään ja pyytelemään, ettei piiskattaisi. Vähäisen loma-ajan perästä, kun mielet jo olivat ehtineet asettua, uskalsi Ville taas sanoa:
"Saipa Ellukin… Ei olisi hänellekään antaa tarvinnut."
"Älä nyt Ville enää kiusaa minua sillä asialla, taikka… Isä tosin antoi Ellulle pienen tilkan, hyvin pienen, mutta Ellu onkin jo iso poika."
"Ei ole kuin kahta vuotta vanhempi," intti Ville.
"No odota edes siksi, kun sinäkin tulet Ellun iälle."
Mutta nyt oli äiti Villen mielestä jo vähän leppyneempi ja asiaan käsiksi sopi ryhtyä uudella innolla.
"Hmm", pani hän, "en minä saa silloinkaan, kun en nyt jo saa."
"Antakaa nyt äiti", rupesi Hemmukin taas kauniisti ja viattomasti pyytämään.
"Sinullekinko?" äiti kysyi.
Hemmu ei nyt mitään vastannut, mutta ujoudestansa voi päättää, että hän sitä ajatteli.