Äiti ei puhunut juuri mitään, Villen ja Hemmun viereen penkille vain jätti istumaan ja meni itse isän luo kamariin.
Melu pihalta tunki houkuttelevana korviin. Kuuluivat siellä seiniin paukuttelevan ja rallattavan. Ja kun veljet vielä hiukan ilvehtien kohtelivat, niin jo paisui Ellun sappi siihen määrään, että korvalliselle Villeä löi. Tämä rupesi huutamaan ja Hemmu meni kamariin vanhemmille kantelemaan, että Ellu on juovuksissa.
Vihaisena tulivat isä ja äiti poikaa tutkimaan. Ellulle tuli hätä. Ei auttanut peitteleminenkään niin tarkassa tutkinnossa, sillä äiti näki kuinka silmät mulkoilivat, posket hohtivat ja henkikin viinalta haisi.
"Juovuksissa se on tuo kakara, selväänhän sen näkee, ja kun niin vähästä Villeäkin löi. Ota isä raipat ja pehmitä selkä!" sanoi äiti.
Mutta Ellulta pääsi itku.
"Kun en minä ole ryypännyt muuta kuin vähä … niin vähä joka paikassa, että… Eikä ole ollutkaan viinaa muuta kuin kolmessa paikassa. Ne ovat vain kaljaa antaneet muut", toimitti Ellu itkien.
"Kaljaa! No sanoithan sinä, että ne kaikki saavat viinaa?" tutkaili isä.
"Niin ne sanoivatkin, mutta ei niille ollut annettukaan."
Isä istui ja veti Ellun eteensä.
"Mutta enkö minä sanonut, ettet saa ryypätä ollenkaan?" hän kysyi.