»Helluni laulu se kauas kuuluu ja saappaat narahtelee, vellikello se aisassa heiluu ja pyörät jyrähtelee.»
Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt vuoteelle ja Matti haukotteli.
»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
»Mikä?»
»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala … maanviljelijän poika … herra Raitala…»
Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
»Preivejä», lisäsi Iikka.
»Sivistyneitä preivejä.»
»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan, jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää harsouutimet.