— Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. — Saa Liisakin nähdä, että hän ei paljon tästä maailmasta välitä.
— Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan lähettäisi pisteliäät terveiset … oikein kurilliset terveiset. Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, — eiköhän Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään itseään… Sepä olisi tosiaankin!… — — —
Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin yritykset supistuivat pieniin, — eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa mielityötään: polttaa piippua.
Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia. Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.
Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ edistyi, kasvoi innostus.
Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.
Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö takkavalkean valossa koululukujaan luki.
Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa, koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua synnyttävämpiä tunteita.
Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti piippunsa sytyttää, hän virkkoi:
»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»