»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi päätä toisaalle.
Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:
»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»
»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
Matti.
»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu, että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»
»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän mitään puhunutkaan.
Isäntä huokasi suu hymyssä:
»Liian ylpeä luonto.»
»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.
»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.